Hitunen

Hitunen

perjantai 28. helmikuuta 2014

Kevät?


Kirkas vihreys puskee esiin kallionkolosta. Leskenlehtien keltaista kirkkautta myös odotan. Uskomatonta, mutta se on pian taas täällä. Lunta ei enää missään. Kukkapenkissä sipulikukat hämmästelevät aikaista sään lämpenemistä ja lykkäävät varsiaan lehtikerroksen läpi. Helmikuun viimeisenä päivänä!


Ja linnut! Joka-aamuiset konsertit ovat taas alkaneet. Kyllä meitä varsinaissuomalaisia nyt hemmotellaan runsaasti. Luonnossa tapahtuu niin paljon niin lyhyessä ajassa. Takatalvea en ajattele, sekin tulee jos on tullakseen. Nautin jokaisesta valoisammasta aamusta ja pitenevistä illoista.

Takana tiivis työviikko ja monenlaisia menoja. Edessä viikonloppu täynnä ihmisten kohtaamisia. Tässä ja nyt, kun vielä hetken olen yksin, tämä soi alkavaan perjantai-iltaan:


Valoisaa viikonloppua sinulle!

torstai 20. helmikuuta 2014

Meri




Meren rannalla ajatukset saavat siivet. Meren katselu rauhoittaa. Siinä on jotain niin äärettömän suurta; saman meren äärellä asuu lukematon määrä ihmisiä, jotka voisivat koska vaan purjehtia toistensa luo. Jos olisi purjevene. Ja jos meri ei olisi jäässä kuten nyt. Vaikka nurmikko rannalla on vihreää, meren kantena on paksu jää.














Meren rannalla on turvallista. Meri voi olla arvaamaton, oikukas ja kaikkien tuulten riepottelema, mutta ranta. Luja maa jalkojen alla, rannat kivet ja kalliot. Pysyvää ja kestävää. Ilo täyttää mielen, kun katselen merelle. Saarten silhuetit täyttävät vastarannan, mutta tiedän; niiden takana meri jatkuu. Jatkuu ja jatkuu silmänkantamattomiin.





Meren rannalla on helppo ymmärtää  ajatus armosta. Sehän on kuin meri suuruudessaan. Sen aaltoihin hautautuvat menneiden päivien mokat ja tekemättä jättämiset. Armo huuhtoo ne pois. Siksi, koska kaikki on kerran jo maksettu.Rannalla yksin kävellessäni kiitollisuus täyttää mielen. Elämä on ihanaa, kun alla on luja maa.














Saman päivän illansuussa katselen merta ystävän kanssa. Ranta on eri, mutta sama meri. Aurinko lipumassa näkymättömiin noustakseen taas jostain toisen rannan takaa.






Rannalla on taas turvallista. Ystävän kanssa on turvallista. Pohdimme elämää ja sen monia kuvioita. Miten lapset ovat kasvaneet ja kohta viimeinenkin lentää ulos pesästä. Ja miten me äidit voimme vain luottaa siihen, että elämä kantaa. Jumala kantaa. Ja ne, jotka hänen omiaan ovat, saavat luottaa siihen, että hän pitää jokaisesta omastaan huolen. Jäät lähtevät, meri sulaa ja aallot lyövät rantaan. Varpaat korkeintaan kastuvat niillä, jotka seisovat lujalla maalla.








Ystävän kanssa pysähdymme kalliolle. Luonto on uurtanut siihen ristin. Se on kaikki, mitä tässä hetkessä tarvitsemme. Kun kaikki muu häviää, risti on ainoa, joka jää. Siinä on voima. Se kantaa sumuisten päivien läpi, kunnes taas paistaa aurinko.











Illan viileys tuntuu poskilla reippaan kävelyn jälkeen. Mieli on kevyt, vaikka askel vähän jo painaa. Aurinko kurkottaa viimeisillä säteillään peräämme, kun ajamme rannalta kaupunkiin. Kiitollisin mielin jatkamme iltaa vielä hetken sanan ja sävelten luomassa turvallisessa tilassa. Elämä on nyt juuri parasta.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Kirja



Viime aikoina olen hurahtanut täysin kirjoihin. Tuntikausia saatan viettää hyvän kirjan parissa. No, en tosin lue noita kirjoja, vaan ahkeroin paperiveitsen ja liiman sekä maalin kanssa. Luon vanhan kirjan kansien väliin täysin uudenlaisen sisällön. Inspiraatio kirjan muokkaamiseksi lähtee yleensä vanhan kirjan nimestä, jonka mukaan sisältö saa kenties uuden merkityksen. Vanhoja kirjoja olen löytänyt kirppareilta alle eurolla kappale ja kuvitukseen käyttämäni lastenkirjat maksoivat 40 senttiä kappale kirjaston poistomyynnissä. Kierrätystä vai kirjojen tuhoamista, miten sen haluaa nähdä. Ja kaikki kunnia niille upeille lastenkirjojen kuvittajille, joiden töitä olen näihin mielikuvitusmaailmoihini lainannut. Useat näistä kirjoista olivat huonokuntoisia sisältä, tahroja ja  suttaisia lasten piirroksia esimerkiksi.



Ensin yleensä koverran paperiveitsellä kirjaan syvennyksen, jonka sitten maalaan ja koristelen lastenkirjoista leikatuilla kuvilla. Paksuun kirjaan, kuten tähän Verta ja tulta -teokseen olen tehnyt kaksi aukeamaa. Liimaan sivut yhteen ulko- ja sisäreunoistaan laimennetulla Erikeeperillä (tämä tietenkin ennen maalausta ja koristelua).


Kolmiulotteinen vaikutelma ei oikein näistä kaikista kuvista välity, mutta syvennykseen voi upottaa pikku esineitä tai tuoda hahmoja esiin tarratyynyjä käyttämällä. Allaolevaan Suuri unelma -kirjaan otin netistä valokuvan suuresta unelmastani Macchu Picchusta, leikkasin siitä profiilin ja veistin sen kerroksittain. Maalaus on oman mielikuvituksen tuotetta (oikeasti aurinko ei laske tuonne vuorten taakse!) ja lastenkirjoista löytyi sopivaa intiaani-aiheista rekvisiittaa.


Tässä vielä eilen aloittamani Työttömät -kirjan keskeneräinen versio. Lopputulos ei läheskään aina ole sellainen kuin aluksi ajattelen, mutta mitä siitä. Tekeminen itsessään on hyvin rentouttavaa ja hauskaa.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Talvilomia

Varsinais-suomalainen talvilomamaisema näyttää vuonna 2014 tältä:


Viime vuonna näytti tältä, kun kävin lomallani tuolla idempänä eli Järvenpäässä:


Ja vuonna 2012 ikkunastamme näkyi tämä maisema:


Vuoden 2011 talvilomamaisemissa oli hiukan vähälumisempaa:


Vähän lunta löytyi myös vuoden 2008 lomakohteesta:


Mutta 2005 talvilomalla kohtasimme lumisella tiellä jotain odottamatonta:


Hauskaa talvilomaa itse kullekin - myös tälle modernisti pukeutuneelle vastaantulijalle!



lauantai 15. helmikuuta 2014

Lepo



Odotettu loma alkoi juuri. Etukäteen pienoista stressiä aiheuttaneet työasiat sujuivat lopulta loistavasti - taas turhia murehdin. Kuopus täytti 22 vuotta ja on hienoa huomata, että poikanen osaa hoitaa huushollia itsenäisesti ruuanlaitosta siivoukseen. Ystävänpäivänä oppilaiden halaukset lämmittivät mieltä, vaikka yksi halauskammoinen jättikin syvemmän jäljen. Ja kun ystävänpäivän illan päätteeksi saimme maailmanmatkaaja -Esikoisemme reissultaan kotiin - mikäpä siinä oli aloitella rentoa lomaa.


Postilaatikosta löytyi ystäviltä tulleiden korttien lisäksi ihanien naapureidemme tervehdys - kimppu tulppaaneja. Pari päivää aiemmin samaiset naapurit muistivat pussillisella tuoreita munkkeja, jotka ovat mieheni suurta herkkua. Me taas tarjoamme heille välillä lastenhoitoapua tai olemme talonvahteina naapureiden lomaillessa. Todellinen ystävyys näkyy arjessa pieninä, ilahduttavina tekoina.Joskus se on ystävällinen sana, hymy tai kuuntelevat korvat. Ja joskus juuri munkinpaistokammoisen postilaatikkoon sujautettu munkkipussi.




torstai 6. helmikuuta 2014

Äiti


Tasan 79 vuotta syntyi hän, jota yhä ajattelen lämmöllä. Aina. Yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Hänen kanssaan sain viettää lähes 37 vuotta. Äitini Milja Mirjami sai kahdeksan lasta, joista ensimmäistä hän ei saanut tuoda edes kotiin asti. Isoveljestämme tuli taivaspoika ennen kuin kukaan meistä sisaruksista ehti häntä nähdä. Seitsemän seuraavaa sen sijaan saivat syntyä suhtkoht terveinä ja elinvoimaisina. Tuossa ylläolevassa kuvassa seuraan äidin leipomistouhuja, tosin välillä kuvaajalle poseeraten, hampaattomana kuusivuotiaana. Äiti muuten teki maailman parasta ratuleipää. Se syntyi noista ruisreikäleivistä, jotka ripustettiin pirtin katossa olevaan orteen roikkumaan, kunnes ne olivat kuivuneet rapeiksi. Oi, niitä aikoja....

Äidin vanhemmat, Fanni Maria ja Frans Eemil, olivat meille lapsille rakkaat pikkumummu ja pikkupappa - erotukseksi isän vanhemmista. Mummula oli järven takana hiihtomatkan päässä ja sinne usein kouluikäisinä talvisin lykimme tuoreelle pullalle ja kaakaolle (vai oliko se pelkkää maitoa, en muista). Myöhemmin, kun pikkumummu ja pikkupappa muuttivat kirkonkylään rivitaloon, menin usein yläasteelta palatessani bussilla heille. Ja pappa keitti kattilallisen kananmunia, joita sai syödä ihan niin paljon kuin tahtoi. Se oli luksusta, sillä kotona sai korkeintaan puolikkaan. Nyt tuossa kuvan mummulan talossa asuu rakas täti Sininen miehensä kanssa, joille toivon vielä paljon terveitä ja iloisia päiviä ja hupia omista lastenlapsistaan.

Äidin aamut ja illat kuluivat useimmiten näiden elikoitten parissa navetan hämäryydessä. Lypsyjakkaralta nousivat korkeuteen varmasti lukemattomat rukoukset lasten puolesta. Ja koulusta tultua oli tuoreen leivän tuoksu pirtissä, joskus myös pullan tuoksu. Tai äiti istui korkealla jakkaralla puuhellan ääressä ja ruskistettujen vehnäjauhojen ja kiehuvien perunoiden tuoksu täytti talon. Ruoka oli arkisen yksinkertaista, mutta niin hyvää kuin vain äiti saattoi tehdä. Luksustahan se oli ainakin nykyajan mittapuun mukaan. Monellako nykykoululaisella on äiti kotona odottamassa ruuan kanssa?

Ja kesäpäivät kuluivat pitkin pihaa kaahatessa sisarusten kanssa. Maitokärryillä sun muilla menopeleillä. Näissä kuvissa meitä on vain kuusi, nuorin siskomme taisi olla vielä vauva eikä siis päässyt osalliseksi muiden menosta. Heti kun viisivuotiaana opin lukemaan, aloin viettää aikaani myös kirjojen parissa. Joskus piti käyttää melkoisesti mielikuvitusta, että sai itselleen rauhallisen lukuhetken jossain ullakon nurkassa muilta piilossa vanhojen takkien ja pahvilaatikoiden seassa. Kirjoja rakastan yhä. Ja noita sisaruksia tuossa kärryssä ja sitä yhtä, joka on äskettäin valmistunut lastenohjaajaksi.